"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen, valitsemansa saattaa kuitenkin…"
"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen. Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi, sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän rakastettaviksi."
"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."
"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin, joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."
"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä soisin — sinä tietysti et minua käsitä — olevani täältä tykkänään poissa, kunnes mullaksi muutun."
Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan, suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.
"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen, hauskan laulun."
Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle, jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.
"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."
"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"