"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?" kysyi rouva Klemme, lyhyellä, nyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. "Minä olen kyllä teidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä."
"Minun on mahdoton sitä uskoa!" huudahti toivottomana Klaara. "Katso minua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et näkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma sisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en suinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo matkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan ole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää; Herra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä milloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja minä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun unohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja vihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi, Anna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!"
"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka kummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.
"Saanko ajaa nyt?" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti kielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista, tasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien käänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä kerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä lukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna painoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei katsoa taaksensa, — ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien luo!
II.
Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko, joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa, ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.
"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen ma."
Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.
Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista. Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.