Eversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt siitä lukua.
"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan rupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!"
Eversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että rajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla oli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä rauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes nuhdetta, ei sanaakaan?
"Anna, missä olet?" kuului samassa Klaaran ääni; "suuri Jumala, kuinka sinä olet kalpea ja kylmä, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"
Isä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta meni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.
"Te jäätte, rouva Klemme", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla äänellä; "minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta."
Pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään oli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi aavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi tulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä, lausunut.
"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa niin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman ja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka minä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan murtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei ole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on niinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän."
"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen puolestaan! Hyvästi!"
Molemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin lausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle pikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä tapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko hänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään niin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan isän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen, ja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi yhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon kanssa.