Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:
"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää; isku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi piti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella hän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot huonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa, joka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä kahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni kanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja itki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet pitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin kannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi lepäsi turvaisesti rinnallani. — Anna, kuuletko minua?"
"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa miestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet — oi, niin selvästi — yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle heitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy sinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne heti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en milloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun hänestä erossa pitäneet."
Eversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi noin hänelle puhua?
"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa? Mieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat ikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on", hän jatkoi lauhkeammin, "että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa, ja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun haltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet — se ei saa tapahtua!"
"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun hoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä minut siitä estäisi?"
"Minun järkähtämätön kieltoni!"
Silmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He katsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta äiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä taipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä saattanut sanat Annan huulilla hillitä, — oli poissa.
"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään oikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!"
"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun; mutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi — muista se, ikipäiviksi! — vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus valita, onneton lapsi; ajattele oikein!"