Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:
"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"
"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin…"
"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"
Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui lempeällä, rauhoittavalla äänellä:
"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen, rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."
"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"
"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen unohtaneet olemme."
Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä luoksensa ja astui pari askelta takaisin.
"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"