"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tienneen!"
"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en tiedä!"
"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."
Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.
"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi, tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne, joka…"
"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse, hän on sanova teille, että te valehtelette!"
Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana, pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.
"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä, että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"
Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa vastaan.
"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta!"