Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli! Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa, hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli täytettynä.
"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen, joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista. Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa — onni, että hän on näin hyviin käsiin joutunut."
Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista neljästä sadasta riikintaalerista.
Sorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt. Yksi, kaksi, kolme tuntia — sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!
"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa; häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa siks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"
Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen, koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:
"Nyt saatte tulla."
"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:
"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui. Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon. Mutta ettehän vain sairas liene?"
"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on, että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy vihdoinkin mennä."