Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.
Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri, oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen; seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen. Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna. Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.
"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua milloinkaan."
Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden, suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen, jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt vasta hän sen tunsi ja käsitti — kaikki. Mutta se oli ainoastaan velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta puhua!
Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa, jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan sydämen, tosi kristillisen mielen!
Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:
"Voitko kestää muuttamista, minun — isä raukkani? Täällä sinulla on niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."
"Sairashuoneessako?"
"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."
"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, — jota hän ei milloinkaan ollut saattanut kärsiä — joka kunakin lauantaina sai kuusi killinkiä Klaaralta.