Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi — se oli sairaan nimi — makasi levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä. Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen, ujouteen sekä iloon.
"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."
Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta. Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi, ajattele oikein!"
Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta; pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova, kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen? Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi. Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä, kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"
Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät, rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa voimalla ja rukoili intoisesti:
"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"
Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.
"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina, astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa näkemättä:
"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään, vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä, niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka siellä? Oi, pyydän anteeksi."
Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä halveksia?