"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun… sairas nukkuu. Ken te olette?"
Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:
"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti, vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että täällä, jos missään, apua tarvitaan."
Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.
"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse tähtenne, rakas ne — neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti, vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi); "ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa, niin, todella liikaa."
Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä ansainnut.
Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään; nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.
"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja toivon voivani…"
"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja, luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta, sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein käydä minua katsomassa."
"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset kuin olosuhteemmekin."