"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen ystävättärensä — jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli —, nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen sankaritar.
Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen, mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.
Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka esteenä — mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä mitään esteitä ole?
Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.
Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri — salaista, jäytävää, parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.
III.
Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä, vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.
Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi. Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin — hänen täytyi ruveta toimeen. Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi. Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi viimein akkunan ja sanoi:
"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en saata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä."
Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää, jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle tytölle ja rupesi pumppuamaan.