Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset, punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle, ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen. Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko muuta tehtävää.
"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen aika on.
"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana? Te puhuitte apteekista."
"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."
Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.
Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.
"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla on par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti, selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"
"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee minun itse oppia itseäni auttamaan."
"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta, niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."
Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty, oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa, yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille niistä suurista hyveistä — kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne ole silmiinpistäviä —, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on. Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle rakkaudesta lähetetty — kuinka se oli huojentava kuorman ja tien valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta. Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen — tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa, tunnusti, että jos tämä oli rankaistus — hän saattoi tätä oloa paraiten rankaistukseksi ajatella —, niin se oli hyvin ansaittu.