"He antoivat minun valita itsensä ja… Mutta älkäämme siitä puhuko. Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"
"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua; mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin, sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."
"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä asut?"
"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin ovi. Hyvästi niin kauaksi!"
Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää arvostansa vaarin ottaa.
Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian raskas, eikö hän uupuisi sen alle?
Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.
"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah, se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai, sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen ijässäni kärsiä saanut!"
Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:
"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin. Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."