"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa. Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.
"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin se oli."
"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"
"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut, että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai? Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa, luonnollisesti."
"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"
Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä. Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:
"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden levätä rauhassa."
Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.
Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia, ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:
"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa, neitsyt Laiska-Maija!"