Köyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. "Kiitoksia tästä kerrasta", huusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä sakarasauvansa nojassa.
"Kuinka paljon annoit hänelle", kuului terävä ääni aidan takaa — "olen varma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. — Se on tietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi. Kymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko summa. Varmaan et antanut vähempää".
"Kaisu-raukka on ollut sairaana, täti!" Ääni oli lempeä ja heleä ja kuului puolustavalta.
"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?"
"Viisi kolmatta äyriä", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja pelokkaalta.
"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin"… Jatko kotosi etäisyyteen.
"Vanha ruoja!" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan, mutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä häämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä kasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen etupuoli.
Hänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla puurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa. "Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?"
"Saramäelläkö? — kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita jätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva varmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. — Nuori neiti, hän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta herrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei kolmas keitos juuri ole väkevää. — Tänään antoi tyttönen minulle päällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei, ei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? — Todellako, sitten kiitän nöyrimmästi."
"Kuka asuu Saramäellä", kysyi sittemmin nuori talon-omistaja, istuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin sukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.