"Katteini Linde", kuului vastaus, "on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon sai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi sinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet kääpiömäisiä omena- ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat olla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele," — hän loi veitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, — rouvillemme on vaikea sopia ja silloin täytyy mies-raukkojen väistyä toisiensa edestä."
"Kenties voisi olla huvittavaa katsella puutarhaa, ei kuitenkaan hedelmä-viljelyn tähden. Minä pidän noista vanhoista puista; yhtä huolellisesti kuin nuoria puita hoidetaan, täytyy niitäkin hoitaa. Tahdotko tulla sinne kanssani?"
Tohtori vilkutti silmiänsä naurettavasti, sanoen ett'ei hän uskalla.
Rouva Bruhn hymyili.
"Enkö aamulla pyytänyt sinua saattamaan ystävääsi Saramäelle?"
"Niin, kyllähän sinun käy pyytäminen, sinun, joka itse jäät kotiin kehdon ääreen. Mikä suoja tuolloinen kehto sentään on kaikkea tukalaa vastaan, sen tietävät ainoastaan salaisuuteen perehtyneet. — Olkoon menneeksi, Juho! tekaistaanpas se tuokiossa. Minä toivon, ett'ei kumpikaan tyttäristä niska-kiekuroineen ja laahaavine helmoineen millään tavalla sinua lumo. Sitten tapaat vielä siellä kivulloisen poika-raukan, kohtelijaan lannistetun isän, viisaan suunnittelevan äidin, joka visusti säästelee äyriänsä paitse silloin kun on kysymys hetaleista ja korukaluista. — Hyi sentään!"
Rouva Bruhn katsahti ylös. "Unohdat Marian."
"Maria on pieni ymmärtäväinen tyttö, sen tunnustan. Ensi kerran kun tapasimme toisiamme, kuulin hänen sanovan — en muista nyt mistä oli kysymys — 'minä erehdyin' ja silloin heti ajattelin hänen olevan parempaa laatua. Vähän ajan perästä luettiin ääneen jotakin kiskomalla kyhättyä romuteosta ja yhtä ylenpalttisten kiitospuheitten vaiettua, tiedustelen häneltä hänen ajatustaan. 'En sitä ymmärtänyt', sanoi hän suoraan, mutta ikäänkuin olisi hän pyytänyt anteeksi. Senjälkeen puhuttiin teaatterista ja hän oli vaiti. 'Tehän olette asuneet Köpenhaminassa, olette varmaankin useinkin siellä käyneet,' sanoi joku. — 'Enpä niinkään, hyvin harvoin vaan.' — 'Ettekö pidä näytelmistä?' — 'Pidän kyllä, mutta meillä ei ollut varaa siihen.' — 'Hyvä', sanoin itsekseni, 'hyvä! Sinä voit erehtyä, onhan jotakin jota et ymmärrä, sinulla näet ei ole varaa kaikkeen, sinua kunnioitan'".
Juho kuunteli tyytyväisenä tätä ylistystä, hän muisti äänen puutarhassa.
"Kuka on tuo Maria?"
"Katteinin veljentytär, hänellä ei ole laiskan päivät, hän toimittaa palkatta palkollisen tehtävät ja hänen täytyy sitäpaitse osoittaa osoittamistaan kiitollisuutta. Isänsä, oiva upseeri, kaatui Dybböl'in luona, äitinsä kuoli toisna syksynä, jolloin orpo tuli Saramäelle. Häntä sinne odottaissa sanoi rouva: kukaan ei saa nostaa suurta huutoa hänestä; jos äiti on opettanut hänelle oikkuja, kyllä minä ne pian häneltä poistan, mutta tytöllä ei ollutkaan mitään oikkuja ja kaikki kävi onnellisesti. Hyi sitä akkaa."