"Jospa saisit nähdä nää vaivani kantavan hedelmää, omin silmin nähdä, että väki muuttuu yhä tunnollisemmaksi ja uskollisemmaksi sekä keskenään yhä sopuisammaksi!"
Vaihtelevin tuntein näki Juho joka päivä pienen joukon astuvan pihan poikki.
Välistä valtasi häntä kova ikävöimyksen, yksinäisyyden tunne. Jakelivathan he kaikki Marian kanssa jotakin, johon hän ei ollut osallinen?
"Olli Heikki tahtoisi mielellään puhua kanssasi," Maria pani kätensä hänen olkapäälleen, "luulenpa hänellä olevan jotakin sydämmellään."
"Hyvää päivää, Olli! — oletpa totta tosiaankin saanut huoneesi hienon hienoksi. Enkös jo sanonut?"
"Isäntä sanoi häntä enkeliksi, — ja enkeli on hän minulle ollutkin. Mutta enhän sitä aikonutkaan sanoa. — Näettekös isäntä, olipa kuitenkin totta, että sillä kertaa olin juonut liian paljon, mutta paloviinaa ei se ollut ja sepä juuri onkin pahinta." Hiki rupesi tihkumaan hänen rypistyneeltä otsaltaan, ääni oli hänet pettämäisillään, mutta hän rohkaisi mieltänsä. "Silloin kun kerran metsästäjäin aikana olivat täällä, ja kun syötiin ulkona taivasalla, piiloitin kaksi pulloa vanhaa portviiniä ja vein ne sitten salaa kotiin. Viiniä ei kaivattu. Sinä päivänä olin juonut viimeisen tilkan, jolloin sain käskyn puimakonetta tarkastaa. — No, nytpä on kaikki sanottu!"
"Rangaistus oli kova, Olli Heikki! — teit oikein sanoessasi totuutta."
"Omatuntoni ei jättänyt minua rauhaan. — Annatteko minulle anteeksi?
— Kiitos, — no, nyt arvelemma, on uneni oleva levollisempi."
Juho tuli miettiväisenä sieltä. Oliko tämä yksi hedelmistä?
* * * * *