"Etkö istu omassa penkissämme."
"Pitäisikö minun istuman siellä?"
"Pitäisikö istuman siellä, voi, sinua lapsukaista! Ei sinun pidä muuta tekemän, kuin mitä tahdot. — Vai niin, rouva Bög sinua miellyttää? — hän onkin oiva nainen, sivistynyt ja ymmärtäväinen. — En ensinkään ole ajatellut häntä sopivaksi seuraksi sinulle, hänhän on paljoa vanhempi sinua, luullakseni hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. — Bög itse on myöskin kunnon mies; oletko häntä nähnyt?"
"Hän on siellä joka sunnuntai ja kaksi lapsista seurassa. Täysi-ikäiset tyttäret jäävät vuorotellen kotiin ja joku pienemmistä, se, jonka vuoro on, pääsee sen sijaan mukaan kirkkoon. Kauniimpia lapsen-ääniä en ole ijässäni kuullut, ja he istuvat hiljaisina kuin pienet hiiret, sill'aikaa kuin pappi puhuu. Jos sitä kestää liian kauvan luulen kyllä heidän väsyvän, mutta se ei estä heitä ikävöiden odottamasta ensi kertaa. — Käymme mielellämme vähän matkaa yhdessä; rouva Bög kertoo niin paljon sinusta Juho; kuinka erinomaisen hyvä olit hänen miehensä sairastaessa, kuinka sinä kustansit metsähoidon-opistolaisen hänen virkaansa hoitamaan koko vuoden ajan ja annoit hänen lähteä Italiaan. Minä tulen niin iloiseksi kun hän sinusta puhuu."
Juholta ei puuttunut itsenarvoa ja hän oli ylimalkain varsin tyytyväinen käytöstapaansa; mutta kun hänen nuori vaimonsa häntä kiitteli, hänen silmänsä lausuessa vielä enemmän kuin suu, silloin tuli hän niin surumieliseksi ja pieneksi omissa silmissään.
"Rouva Bög on myöskin kertonut vanhemmistasi, jotka aivan äkkiä kuolivat lavantautiin; hän oli vaan pieni lapsi silloin, mutta muistaa sen vielä varsin selvästi. Kerropa minulle heistä, Juho, ja lapsuudestasi, se on tuhat vertaa hauskempi kaikkea seuraelämää."
"Vai niinkö mielestäsi on?" — Hän istuutui Marian viereen pienelle ikkunoiden väliselle sohvalle.
"Minulla ei ole oikeastaan paljo kerrottavaa, tuskinpa muistan vanhempiani ja isoäitinikin kuva on minulle myöskin varsin epäselvä. Hän, tahi oikeammin tallirenki oli ensimmäinen, joka sairastui, ja isoäidin häntä hoitaessa tarttui tauti häneen. Hän oli vanhanaikuinen emäntä, joka katsoi välttämättömäksi velvollisuudekseen pitää huolta jokaisesta sairaasta talossa. Hän ei itse hoitanut palvelusväkeä, mutta tahtoi omin silmin vakuuttaa itseänsä että heitä huolellisesti hoidettiin. Neljättäkymmentä vuotta menestyi kaikki, mutta silloin tuli loppu, tallirenki parani, mutta isoäiti kuoli, isäni ja äitinikin kuolivat. Kerttu voi kertoa sinulle siitä, hän seisoi kuolinvuoteiden ääressä.
"Isoisäsi kadotti heidät kaikki kolme!"
"Niin, samalla viikolla, ja sitä ennen ei hän ollut suruun tutustunut. — Ajattelepas ainoan poikansa, terveen, voimakkaan ja kaikin puolin hyvän luontoisen; verevän nuoren miniänsä ja viimein vanhan uskollisen vaimonsa, jota hän niin rakasti. Minua ihmetyttää ett'ei hän järkeänsä kadottanut."