"Miten hän kaiken sen kesti?"
"Hiljaa ja vakaana. — Muistan hyvin hautauspäivän, he haudattiin kaikki kolme samana päivänä. Isoisällä oli everstin univormunsa ja tähti rinnassa, minulla oli mustat vaatteet ja pienen olkihattuni ympärille oli kääritty suruharso. Me astuimme heti arkkujen jälestä, hän talutti minua kädestä ja puristi sitä kovin, mutta en uskaltanut hiiskahtaa. Viimein nosti hän minut syliinsä ja antoi minun katsoa hautaan; se oli kukkaismeren kaltainen, minä ojensin käteni sitä kohden. — Sitten palasimme kotiin, mutta illalla sain luvan syödä ison pöydän ääressä. Senjälkeen tahtoi hän minua syömään kanssansa joka ateria. — Hän istui usein ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kun minä kyselin häneltä sitä tahi tätä tahi iloitsin hedelmäkorista, hymyilivät totiset kasvonsa ja hän puhui minulle ystävällisesti ja rohkaisevaisesti. Vähitellen sen mukaan kuin kasvoin tulin kovemman kurin alaiseksi ja enemmän kuin kerran sain kovankin rangaistuksen. Olinhan myöskin niskoitteleva poika, joka oli taipuvaisempi käskemään kuin tottelemaan. — Ymmärsin pian isoisän rankaisevan minua rakkaudesta ja tämä antoi hänelle kummallisen vallan lapsellisen sydämmeni yli. — Eräänä päivänä, — kuinka hyvin sen vielä muistan, — olin yksinäni syrjähuoneessa, jossa isoisän lintuhäkit riippuivat. Menin pienen kesyen kanarilinnun luo, jonka isoisä joskus suureksi huvikseni antoi vapaana lennellä huoneessa; minä katselin häkkiä, hypistelin vähän ovea ja otin sitten — tiesin vallan hyvin tekeväni väärin, — pois säpin, joka ovea piti kiinni. Lintu lensi iloissaan pois, mutta kauhistuin muistaessani, että ikkunat olivat auki. Salaman nopeudella riensin sitä kiinni ottamaan, sainkin sen käsiini ja panin sen häkkiin. Samassa soi päivälliskello, työnsin oven kiinni ja kiiruhdin paikalleni.
"Iltapäivällä tuli isoisä puutarhaan, jossa Kerttu ja minä työskentelimme.
"'Pieni Sirkkuseni on lentänyt pois', sanoi hän surullisesti. 'Onko joku käynyt siellä huoneessa, Kerttu?'
"'Ei ketään', hän oli itse hyvä omatunto täydessä olennossaan.
"'Silloinhan itse olen syypää siihen. — Pikku raukka, minun on sitä sääli, — olin itse totuttanut sen lentämään pois häkistä. — Eikö sinunkin ole ikävä pientä lintusta, Juho?'
"'On.' Hän taputteli ystävällisesti päätäni, ymmärrät hyvin ett'en ollut iloissani, ja illempana en enää voinut pidättää itseäni.
"'Isoisä!'
"'Mitä nyt?' Hän katsasti paraikaa luvunlaskujaan eikä ollut hänelle mieleen, kun keskeytin häntä.
"'Minähän kuitenkin olin se, joka sen tein, — minä päästin Sirkun ulos, mutta sain sen takaisin häkkiin ja luulin panneeni säpin kiinni, mutta varmaankaan en ollut aivan tarkka.' Seisoin jäykkänä ja suorana enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.