"'Luuletko saavasi selkään?'
"Äänensä oli tuima ja ankara, minä vastasin todenmukaisesti: 'totta kai.'
"Hän vaikeni hetkeksi, pani kätensä olkapäälleni, sanoen luottavaisesti ja puoleksi humoristillisella äänellä: 'näytäpäs aina poikaseni, panevasi enemmän arvoa totuuteen kuin selkääsi. Tällä kerralla pääset rangaistuksetta, mutta tottelemaan on sun oppiminen, onko se sitten tapahtuva hyvällä vai pahalla, riippuu omasta itsestäsi.' — Oi, kuinka häntä rakastin!"
"Minä myös häntä rakastan, Juho. — Kerropa enemmän."
"Ei ole juuri muuta sanottavaa. — Olin ainoastaan kymmenen vuoden vanha, kun hän kuoli. En ikinä unohda sitä yötä, jolloin tultiin kutsumaan minua hyvästelemään isoisääni. En tietänyt taudin olevan vaarallinen enkä tahtonut Kerttua uskoa, mutta itkin kuitenkin niin katkerasti, että lääkärin täytyi pyytää minua vaikenemaan. Isoisä makasi vuoteellaan, kasvonsa olivat rauhalliset ja säyseät, silmät suuremmat ja kasvojen juonteet tavallistaan terävämmät, hän hengitti raskaasti, mutta hymyili minulle ja pani hyväillen kätensä päälleni, kun laskeusin polvilleni vuoteen viereen. — En liikahtanut paikaltani, mutta käsi tuli yhä raskaammaksi ja viimein kylmäksi, olin kadottanut parhaimman ystäväni"
"Eikö hän sanonut sinulle mitään?"
"Ei viimeisenä yönä, — mutta sen edellisenä päivänä. —"
Maria ei kysynyt ja Juho oli vaiti vaikka hän hyvin muisti sanat.
"Minut vietiin väkisin pois, — oi, kuinka itkin yksin jäätyäni, mutta en voinut puhuakaan toisten kanssa. Pappi ja ystävällinen lääkärikin koettivat minua lohduttaa, mutta juoksin pois heitä pakoon ja sulkeuduin omaan huoneeseni.
"Melkein kaikki lähitienoilta ja monta ystävää kaukaakin tulivat saattamaan isoisää haudalle. Olin ylpeä kunniasta, joka hänelle osoitettiin, ylpeä siitä että yksin kävelin arkun takana ja että minä olin läheisin hänen omaisistaan, mutta sydämmeni oli surusta pakahtumaisillaan. — Lapsen suru ei ole kestäväinen, mutta häntä en koskaan unohtanut.