"Keskusteltiin kauvan siitä, minne minä nyt joutuisin. Isoisän veli, tohtori Bruhnin isä, — olisi ottanut minut luokseen, mutta holhojani, vanhan kunnon kenraalin mielestä, olisin muka liian kaukana poissa. Hän näki paljon vaivaa saadaksensa minua hyvälle paikalle, mutta häneltä puuttui ihmistuntijan silmä. Siten tulin kaukaisen sukulaisen taloon, jossa oli paljo vieraita ja jossa runsaat lisätulot olivat hyvin tarpeen. — Hyvin vielä muistan tuloani sinne ensi iltana. Siellä oli paljo vieraita, vaunujen jyrinäkään ei kuulunut puheelta ja naurulta, niin että kauvan sain odottaa eteisessä. Vihdoin tuli palvelija, ja heti sen jälkeen tätini, — enoni ei ollut kotona, — komeissa puoleksi suruvaatteissa, hopeahelmet kaulassa ja päässä valkoiset asterit. Hän oli jotensakin kaunis, mutta kasvoissaan oli kummallisen sekava kuvaus.
"'Lapsi kultani', sanoi hän painaen nenäliinansa kuivia silmiä vastaan, 'tahdon koettaa olla sinulle äitisi sijassa.'
"'En ensinkään muista äitiäni', vastasin jurosti. Hän katsoi hämmästyneenä minuun, syleili minua kuitenkin ja tahtoi viedä minut sisään.
"'Kiitoksia täti, menisin mieluummin maata, olen väsyksissä.'
"Huoneeni oli jokseenkin suuri ja komea, kirjotuspöydällä, kirjakaapilla ja pöytäkellolla varustettu.
"'Tahdotko palvelijaa auttamaan, poikaseni?'
"'Auttamaanko?' — Kysymyksensä minua suututti; isoisä oli ankarasti vaatinut, että jokainen niin paljon kuin mahdollista yksin koettaisi tulla toimeen.
"'Enhän minä voi tuntea tuollaisen pienen hellikkiherran tapoja. —
Vieraitten mentyä palaan. — Tahdotko teevettä, olutta vai maitoa?'
"'Minua on totutettu syömään, mitä minulle annetaan.'
"'Sitä parempi. — Kyllä meistä kahdesta vielä ystävykset tulee.'