Pian löysi hän oikotien peltojen yli ja saavutti kuusiston. Auringon paiste kimalteli puiden välissä ja levitteli kultansa tummanvihreälle sammalelle. Nyt tuli valoisempi, puut harvenivat, — tuollahan oli tie ja puutarhaportti. Hän nosti säpin astuen sisään. Iloisia ääniä ja naurua kuului puutarhasta; hän meni ääntä kohden.
"Tervetullut, terve terve! — istumme par'aikaa kahvipöydän ääressä; herra Bruhn'in täytyy juoda kuppi kahvia kanssamme, kyllä se maistuu kävelyn jälkeen. — Maria!" Viittaus kädellä ilmoitti että taalehikko oli tyhjä, leivokset lopussa ja hiilet kahvikeittiön alla sammuksissa.
"Kiitoksia, olen jo juonut", tyynessä äänessä oli jotakin, joka esti mitään tyrkyttämästä.
"Saanko kunnian esittää poikani — hän on äsken palannut terveys-lähteeltä ja on vielä voimattomanlainen. — Onko sulla kyllin vaatteita päälläsi, Aatto?"
"On kyllä, mutta en istu mukavasti — toimita minulle tänne korkea tuoli, Maria!"
Hetken kuluttua tuli hän sitä kantaen. "Otin matkaviitan mukaani, Aatto!" — Siinä oli äänen painoa! — Hän laskeutui polvilleen ja levitti viitan.
"Aivanhan tahdot minut tukehuttaa, — jospa olisit pikemmin tuonut päivä-varjostimen. — Suokaa anteeksi herra Bruhn, tämä on ikävää teidän kuulla."
"Kipu on joka miehen isäntä." Juho ei ollut lempeällä tuulella.
Tuolla hän jo tuli päivä-varjostin kädessä. "Nyt panen sen riippumaan puuhun niinkuin eilenkin. Lainaatko tuolisi, Aatto?"
"Sallitteko?" Juho otti sen tyyneesti häneltä ja asetti sen riippumaan rankisena.