"Kas, tuolla tavalla! — tuohan on oivallista — kiitoksia". Hän loi
Juhoon iloisen ujostelemattoman katseen.
"Käytännölliset liikunnot." Rouva Linde hymyili hyväksyen, "ensimmäisessä silmäyksessä oivaltaa ajatus ainoan oikean keinon tehtävänsä suorittamiseksi. Niin pitääkin oleman. Minun täytyy oikein saada keskustella kansanne, herra Bruhn, olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä jo Rantamäestä, joka kuuluu olevan mallinmukainen tilus, jota valitettavasti ei läheskään käy sanominen Saramäestä. — Puutarhassa hallitsee Linde aivan yksinvaltaisesti, mutta muu kaikki lepää yksinomattain, sanonko nyt itse sen, minun hartioillani. Ehkäpä täällä tulisi käyttää enemmän työvoimia, mutta väen ylläpito on jo äärettömän kallis. Palkka on mitä vähäisin, mutta kun näkee ruokapadat luulisi helposti tuollaiset ihmiset kyllästymättömiksi."
Juho, joka ajatteli kahvisakkoja ja teenlehtiä, rypisteli silmäkulmiaan, vastatessaan:
"Hyvä palkka ynnä hyvä kohtelu tuottaa hyvät työntekijät, se on minun kokemukseni."
"Tulkaapas krokettisille meidän kanssamme, herra Bruhn!" huusivat nuoret tytöt, "jos äiti kerran alkaa tuota juttua palvelijoista, ei hän taukoa ennenkuin huomenna."
"Kiitoksia, minä jään mieluisemmin tänne."
"Älkää suinkaan antako minun häiritä", Aatto sanoi seuraten alakuloisella katseella pientä sinipukuista, "sellainen Latsarus raukka, kuin minä, ei saa estellä toisten iloa."
"Jos rohkenen lausua mielipiteeni, on kroketti mielestäni ikävää." Tätä sanoessaan kumarsi Juho kohtelijaasti, mutta nuoret tytöt näyttivät olevan hiukan nyreissänsä, rientäessään pois leikkimään. Katteini kulki levottomana edes takaisin, toivoen saavansa yksin nauttia vieraansa seurasta. Juho istui kuitenkin emännän mielihyväksi kuin kiinnikasvettuneena paikkaansa. Maria istui nurmikolla lähellä kipeän tuolia. Hänellä kun oli suuri neula, piti antaa neulan lennellä lakkaamatta ylös. Nuoret kasvot näyttivät totisilta, mutta hymy ei ollut kaukana, yht'äkkiä taisi se, auringon säteen kaltaisena, kirkastaa hänen kasvonsa, sen oli Juho nähnyt. — Mitäpä hän ajatteli? — Oikein tuntui hyvälle katsoa noihin tyyniin tunnokkaisiin silmiin; mikä levottomuus ja rauhattomuus sitävastoin kuvautui toisten kasvoissa.
"Täällä mahtanevat asiat olla huonommalla kannalla kuin meidän seudulla", sanoi Juho kuivasti, rouva Linden vihdoin lopetettua valitusvirtensä. "Kun siellä jokaiselle myönnetään hänen luonnolliset oikeutensa eikä vaadita muuta kuin mikä oikeaa ja kohtuullista on, mutta se vaaditaan järkähtämättömästi, niin menee kaikki itsestään. — Suurien tiluksien omistajilla on tietysti velvollisuuksia köyhiä, varsinkin sairaita ja vanhoja kohtaan", lisäsi hän milt'ei ankaruudella.
"Tuohan on kuin kertomus kulta-ajalta", rouva Linde pudisti päätänsä, "ei toki, niin hyvällä kannallahan tosin täällä ei olla; vaikka minulla on tarkat silmät, menetellään täällä kuitenkin usein väärin. — Katsokaa nyt tuota poikaakin tuolla, joka selässänsä kantaa polttopuita! Voiko noita sanoa pieniksi oksiksi? Tuonlaatuiset pojat taittelevat mieluummin oksia, kuin taivuttavat selkäänsä. Niin, tuohon pieneen poikalurjukseen on rikos jo painanut merkkinsä. Minun täytyy sanoa kumminkin sananen hänelle."