"Ja vuodet vierivät; vähitellen sain rouvan ryhtymään kaikenmoisiin rouvan tehtäviin kuuluviin askareihin. Talouskirjan hänen tuli joka viikko läpi-käydä, kuinka vaikealta se hänestä tuntuikin.
"'Rahoja oikein seuraa siunaus teidän tänne tulonne jälkeen, niin, voikin ja leipä riittävät paremmin, vaikka ruoka on paremmin valmistettua. Onhan talouskirja parhaassa kunnossa, älkää minua rasittako, neitsy Brigitta.'
"Vaan hänen täytyi kuitenkin, ja vihdoin rupesi taloustoimi häntä huvittamaan ja hänestä tuli kelpo emäntä.
"Joka kesä minun kutsuttiin Niilon ja Martan luokse; heillä oli nyt pieni poika, jonka minun tuli nähdä, mitä kauniin lapsi maailmassa.
"Minä kielsin kuitenkin; niin, en minä itsekään nyt voinut ymmärtää, kuinka niin saatoin tehdä.
"Kapteenin vanhin sisar tuli usein meille; hän oli naimisissa erään lähellä olevan kartanon omistajan kanssa ja oli aivan entisen rouvani näköinen. Hän oli vakava, kylmänlainen rouva, hän oli kuitenkin aina ystävällinen minulle; minä sanon aina, mutta tarkoitan oikeastaan kahdeksaa taikka yhdeksää ensimmäistä vuotta; sitte hänen käytöksensä minua kohtaan muuttui. Ensi alussa sitä en oikein tahtonut uskoa, enhän ollut tehnyt mitään, josta olisin voinut hänen silmissään alentua; se oli kaiketi vaan mielikuvitusta; seuraavalla kerralla, kun toisemme tapasimme, oli hän kylmä ja nurja, oikein mahdikas. Minä en ollut koskaan ollut liiaksi tuttava, vaikka olivatkin minulle ystävällisiä, ja sen vuoksi se kaksinkertaisesti mieltäni katkeroitti. Eräässä tilassa lausuin siitä muutaman sanan rouvalleni, mutta hän vaan nauroi.
"'Kälyni on vanha hupsu, neitsy Brigitta, siinä kaikki.'
"Tähän aikaan alkoi vanhan herran terveys vähän parata; toinen lääkäri oli ottanut hänet hoitoonsa, ja lämpimät kylvyt auttoivat. Minun tuli häntä aina tukea, kun hän alkoi kävellä; toiset eivät sitä oikein osanneet, sanoi hän, vaikka se oli vaan joutavaa puhetta. Herra nähköön, se ei ollut mitään hauskaa työtä, ja sitä paitsi oli aikani täpärällä, mutta kieltää en tietysti voinut.
"Eräänä iltana, kun menin porstuan yli, kuului kovaa ääntä vanhan herran huoneista. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään outoa, ja minä en sitä sen enempää ajatellut; kartanon omistajan rouva oli siellä, ja hän ei koskaan voinut isänsä kanssa sopia.
"Minä riisuin lapsien yltä, heitä oli nyt kuusi, ja otin tavallisuuden mukaan pienimmän käsivarrelleni viedäkseni sen sanomaan hyvää yötä isoisälle; niin oli vanha herra itse toivonut ja pyytänyt.