Kello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei kukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin, täällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin pian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän hänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.
Ja hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia erilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista. Sitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli toivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä olisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä siellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.
Kyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti mielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen, kun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman kerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä minua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan sen olevan niin väsyttävän.
"On ihana ilma, Margretani," sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui sisään; "niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä kävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka aamupuoli."
"Minä pidän siitä paljo," vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista komeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty ainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle, joka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia, merirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia, menetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.
"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa," sanoi hän, "ja kuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin hyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa."
Aamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden olkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.
"Joko lähdemme, Villiam?"
Hän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.
"Minä pöllö!" sanoi hän, "joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi mennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti ylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi, mutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen."