Huoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki hän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti tuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?
"Nyt näytät enkeliltä," sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa omaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja tervehdyksille.
Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias tyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen kaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja hänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen kasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että lähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.
"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen puheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että Villiamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista, mutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke."
Tällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi oraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla; ainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku Paulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin kukaan hänen tuttavistaan.
Ja päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois. Margreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he tekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut eivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä vaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus poltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten surettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:
"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?"
"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita onnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa tapauksissa pitää."
Margreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan, mutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun hän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut itseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan voidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.
Joka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia huvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia orjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli kuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka kallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.