Hän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja ollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.
Kesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista käytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta kirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta myllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu ja rakastettu, mutta täällä — kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis uusi hameensa. — Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua nähdä, ajatteli hän.
"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani," sanoi Villiam eräänä päivänä; "huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan sinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä."
Niin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden niittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein siunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän kodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla istuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset lapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua leiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia kutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen tervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli hänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa nojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua vaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän olikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi äännähti; se oli Perttu ukko — sama, jolta hän joskus oli ostanut ja jolle hän aina oli jotakin tarjonut.
"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni ilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa hoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä ukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja moittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä vuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa."
"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi, kuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle, siniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät esiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi."
"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka."
Margreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja ulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli puutarhaan, joka oli siistitty ja "hyödyllinen," vaan kaunis se tosin ei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret tulpaanipensaat.
Koira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle; piika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden sangon kaivoon takaisin.
"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on täällä!"