Olli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin askelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun harmaasta päästään.
"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän halusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun autan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja yksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon tulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin huvilan sijaan."
"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä paitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä sitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on pääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa, Villiam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on sinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta saanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka."
Olli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna
Margretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.
"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä; et saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin muistankaan — älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut sukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi rakkauttani. — Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän seistä täällä ulkona."
Avain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan Margreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään; hän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän peilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.
Tomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja katseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta seinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti kullatut enkelit sinisellä pohjuksella.
Ikkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se ei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori englantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi surumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet tuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.
"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."
"Mitä talossa löytyy," sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä, osoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli asetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita, lautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.