"Mitä sitte, neiti?" nauroi hän, "te olette jo aikoja sitten liiaksi vanha kuuntelemaan minun satujani."
"Tahtoisin kernaimmin kuulla jotakin teistä itsestänne."
"Itsestäni?" neitsy Brigitta katsoi kummastellen minuun; "onko se täyttä totta teiltä?"
"On. Te tekisitte minulle suuren ilon, jos kertoisitte."
"Minä koetan, jos taidan, mutta ette saa luulla, että elämäkertani sisältää mitään merkillisiä asioita, tarkoitan sitä, mitä muut kutsuvat merkillisiksi asioiksi; itse mielestäni on se ollut kyllä merkillinen."
Hän oli hetken aikaa vaiti, nyökäytti useat kerrat päätänsä, ikäänkuin hän olisi muistutellut mennyttä aikaa ja alkoi sitte:
"Isäni oli poliisipalvelija; hän kuoli, kun olin lapsi, mutta minä muistan hänen selkeästi; pieni, innokas mies, sielustaan ja sydämestään virkaansa antaunut. Se ei ollut mikään kadehdittava toimi, sanoi kyllä joskus äiti, kun isä oli kiireessä työssä etsimässä jotakin raukkaa, jotta tuskin jouti syömään tai nukkumaan; mutta isän mielestä oli se kunniallinen virka, koska siinä oli suojeltava hyvää pahaa vastaan, ja saattoihan se totta ollakin. Jos hän sitte sai kiinni jonkun tuollaisen kurjan raukan, oli hän oikein iloinen ja hyvällä tuulella, ja kertoi että justitineuvos, se oli pormestari, kutsui häntä oikeaksi kädekseen.
"Meitä kotolaisia kohtaan oli hän aina hyvä ja hellä, mutta kun tapasin hänet kadulla virkanutussa ja patukka kädessä — virkansa toimituksissa, kuten hän sanoi — taisin tuskin häntä tunteakaan, niin ankaralta hän näytti, se ei ollut sama isä, mikä meidän kanssamme iltasin leikki. Hän on vielä niin selvästi edessäni pikku sisar selässä; hän oli hänen silmäteränsä, ja pieni herttainen veitikka hän olikin, aina ystävällinen ja iloinen. Äiti sairasteli usein eikä suinkaan luullutkaan, että hänen reipas miehensä ennen häntä menisi pois. Siinä hän nyt istui terveydeltään heikkona kahden turvattoman lapsen kanssa; tulevaisuus näytti pimeältä. Pormestari oli kyllä hyvä, mutta mitä apua siitä ajan pitkään oli?
"Silloin tuli sukulaisilta kirje, että he tahtoivat ottaa toisen lapsista. Se oli metsätarkastajaperhe, siistiä ja hienoa väkeä; he olivat aina meillä kortteeria, kun oli markkinat tai näytelmät kaupungissa. He kyllä käyttivät kotiamme vaan poisastumispaikkana, mutta me valmistimme heille paraita ruokia, mitä meillä oli, ja he olivat hyvin ystävällisiä.
"Uskokaa pois, neiti, että minä olin hädissäni; toisen meistä he tahtoivat, olihan luultavaa että he ottaisivat minun ja jättäisivät pienemmän äidin hoitoon. Ja niin itkin, että silmät olivat päästä mennä, sillä äiti oli minulle rakkain maailmassa. Tavaton nainen hän olikin ja säätyänsä parempi kaikissa suhteissa.