"Sitä ei ole vaikea saavuttaa, armollinen rouva; hän sanoisi samaa jokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila tuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun omissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi raadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten viljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa, kun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä polttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa mitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut alasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen puolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne katsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana kävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen palvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja aatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja kehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi supistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte, juuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme, kiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule mitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan sitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni. Rikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja nuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun olisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua kauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa; kananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja näin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi; hän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, että tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä en milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan; hän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä. Vanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja hyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle nurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle tottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan huolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa ollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun silmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä selvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä ulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein pitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se korottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän vaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle voineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada selvää vareksen varpaistani, rouvaseni?"
Hänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän suutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli häntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle kaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden ymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja taputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.
"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?"
Ennen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten; hänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi sen verran kuin ikä salli.
"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä monta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli iloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut, että vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata puutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä, suorapuheisuuttani paheksune?"
"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli."
"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista tehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani. Rouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä asti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä, vaan jos niin on ett'ette tahdo…"
"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa ja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon toimittaneet."
"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä."
"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan; sitä sanoo sisällinen tunne — eikö niin?"