"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian myöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä näytät niin vakavalta."
Hän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä suretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa asioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla alustalaisillaan olisi hyvä olo.
"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme purjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen rakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin lapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla."
Nuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan; he katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä niin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren kukkavihkon.
Margreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei;" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti, sanomattoman onnelliseksi, ja nyt… Rakastiko hän Villiamia nyt vähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin löytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin rakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän oli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän pilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja kuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään kiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen — oliko hän sitä itsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän vaikuttanut hänessä mitään.
Samassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka siellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen punasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata voimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt oli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat, mukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna, Se komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti hänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä kunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki ahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä kadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka hänet vähitellen tukehuttaisi.
Vähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein kiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen olentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen jälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän tavallisesti: "no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme tämän päivän kulumaan?"
Ystävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet hänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja auttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.
Margreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän enää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä, Margretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen, hänen täytyi koettaa miestään huvitella — ja hän tutki tavattomalla innolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista asioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään niin vähän sovellu naiselle."