"Te ette näytä terveeltä," sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat. Hän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut sisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän kevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut päästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä tapahtuneen muutoksen.
Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja kädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään kutsuvaa "astu sisään!" kuulunut.
"Olisiko hän mennyt ulos?" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli kotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.
Hän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki hänen entiset murheensa olivat mitättömät.
"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!"
Villiam nousi seisaalleen.
"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu kuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se minua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää. Ajatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on tehnyt konkurssin, me olemme köyhät."
"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi ja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!"
Villiam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.
"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?"