"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä kuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi asui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam, tarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me tulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on aatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!"
"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison niin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme nyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä en ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen sinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa lisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta ja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki uhkaavat vaikeudet."
He istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan; hän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt oikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen sieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli kadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.
"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn — Jumala sinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo matkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi pelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja koettaa kaikki."
Inkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle päin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot kirkastettuina, astui hänen luoksensa.
"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri," sanoi hän veitikkamaisesti, "sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa. Me emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri kartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa."
"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden milloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus haihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan … ja te kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä, sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne raataa ja työtä tehdä."
"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan oikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole."
Ja Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja suurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja piti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja kun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä, että kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: "kas tuota vahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on joutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani."
Seuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan hyvin vakava.