"'Kas tässä on vadillinen lihalientä, matami Lund,' sanoi hän ystävällisesti, 'minä arvelin sen teille tekevän hyvää, ja sitte tahtoisin kysyä teiltä, josko voisitte lainata minulle Birgittaa pariksi tunniksi päivässä; minä tarvitsen vähän apua ja tytöllä voi olla hyötyä siitä, että saa jotakin oppia. Minä palkitsen hänet sen mukaan kun hän hyödyttää, tuo pikku vekara.'
"Äiti suostui ilolla tarjoukseen, ja minä seurasin heti eukkoa kotiin, itse mielestäni suurena ja tärkeänä henkilönä. Oppiaika oli jokseenkin pitkä, mutta kun koetin parastani, edistyin, ja eräänä sunnuntaiaamuna hämmästytti Holm'in matami minua kirkkaalla taalerilla ja muistutuksella, että jos Brigitta jatkaa sillä tavalla, niin hän pian saavuttaisi oikean kätevyyden.
"Ei koskaan ole mitkään rahat minua niin ilahuttaneet kuin tämä taaleri, neiti; minä oikein lensin kotiin. Äiti tahtoi sen säästää minulle, mutta sitä minä en tahtonut; hänen piti sillä ostaa lihaa, arvelin minä, ja niin ostettiinkin suuri kappale oivallista, lihavaa härän lihaa. Minä sain useimmat ateriani Holmin matamin luona, ja silloin arveli äiti voivansa tyytyä mihin hyvänsä, vaikka hän suuresti olisi kaivannut ravitsevaa ruokaa. Se asia minua suuresti huolestutti siihen aikaan, ja kun istuin Holmin matamin hyvin varustetun ruokapöydän ääressä, ja hän niin lempeästi sanoi: 'Ota vaan eteesi, Brigitta, se on sinulle hyvin suotua, katsopas Niiloa, kuinka kelpo lailla hän syö,' Saattoi usein tapahtua, että kyyneleet tulivat silmiini muistellessani, miten äitillä oli. Isän kuoltua oli hän oppinut kengän päällisiä ompelemaan ja saanut työtä eräällä suutarilla, tulot olivat mitättömät, mutta hän ymmärsi säästää ja tulla vähällä toimeen, ja niin kävivät asiat kuitenkin hyvin. Väliin kun Holmin matami sai jäännöksiä suuremmista pidoista, jakoi hän siitä äitille; ne olivat onnen päiviä. Eläinteurastuksen aikana lähettivät tavallisesti metsätarkastajan väki meille yhtä ja toista. He antoivat meille myös silloin tällöin kuorman hylkypuita, ja siitä oli suuri apu. Martta oli istuimella ajurin vieressä; hän oli kasvanut aika lailla, näytti reippaalta ja iloiselta ja piti meistä niinkuin ennenkin.
"Iltasin opetti äiti minulle mitä itse taisi, mutta me olimme molemmat väsyksissä, ja edistykset eivät juuri suuriksi tulleet. Kun minulle tuli enemmän ikää, luki koulumestarin tytär kanssani tunnin joka päivä; se oli suuri hyvätyö, ja hän saikin pienen hyvityksen minulta. Kun sitte tulin suuremmaksi ja reippaammaksi, otti Holmin matami minut mukaan kesti taloihinsa. Vieraat ihmiset eivät minusta pitäneet, sen kyllä huomasin, mutta kun olivat minua pari kertaa käyttäneet, sanoivat he, että pienoiseen kyllä voi luottaa, sen kyllä huomasivat; ja sitte sain kiitokset luotettavaisuudestani ja tein kunnollisesti, mitä minun tuli tehdä. Se nyt ei ansainnut kehumista, sillä jos toimittaa askareensa vakavuudella ja innolla, onnistuvat ne, ja työ käypi rakkaaksi, jota vastoin huolimattomalle se koko elämän läpi tulee olemaan taakkana ja rasituksena. Minä ompelin nyt myös hienompaa valko-ompelusta ja ansaitsin sillä tuntuvasti; asiat rupesivat meille muuttumaan paremmiksi. Muitten lapsien kanssa en ollut paljo tekemisissä; he kutsuivat minua punatukaksi ja kyökki rouvaksi, taikki pieneksi pöllönaamaksi ja pilkkasivat minua vointinsa mukaan. Lapsilla on välistä kummallinen halu kiusata toistaan. Minä panin asian enemmän sydämelleni kuin se ansaitsikaan, ja pysyin heistä erillään, mutta kun olin mielenlaadultani iloinen, en antautunut surun enkä katkeruuden valtaan, tulin vaan vähän pikkuvanhaksi, niinkuin ne, joiden kanssa seurustelin.
"Kun olin kahdenkolmatta vanha, kuoli äiti; hän oli ollut viimeisen kuukauden hyvin heikko ja nukkui hiljaa ijäksi. Se olikin parasta, sanottiin, hän oli kumminkin niin kivuloinen raukka, mutta minä en voinut sanoa niin, sillä hän oli ollut minulle kaikki. Mutta suurena, suurena lohdutuksena oli, että hänellä oli ollut viimeisinä aikoinaan paremmat päivät. Joka kerta kun ajattelen, kuinka siististi ja hyvin hänellä lopulta oli, kiitän Jumalaa.
"Äitin sairauden aikana kävi Martta meillä; hän oli nyt oikein kaunis kuusitoistavuotias neito ja lempeä kuin enkeli. Hän vuodatti myös katkeria kyyneleitä äitin kuolemasta, mutta hänen surunsa asettui tietysti nopeammin kuin minun.
"Ensin aijoin jäädä entiseen kotiini ja elättää itseäni samalla tavalla kuin ennenkin; mutta kaikkien mielestä olin liian nuori ja niin otin paikan taloudenhoitajana justitineuvoksella. Siinä ei ollut vähää hoidettavana, tuossa suuressa talossa; alussa kävi se melkein voimieni yli, mutta tottumus vaikutti paljo. Palkka oli hyvä ja kohtelu samoin; he olivat sangen kohteliaita kaikki, mutta pysyivät kannallaan, kuten voi ymmärtää.
"Rouvan käly, joka kerran kävi meillä kahden pienen tyttärensä kanssa, oli kokonaan toista luonnetta. Hän oli herttaisin ja ystävällisin ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Mutta hän oli kauhean nuori, eikä ymmärtänyt juuri ollenkaan taloustöitä, niin että minä sain olla hänelle kaikessa apuna. Hän saattoi tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa iloisesti nurinpuolisille töilleen, ettei voinut olla yhtymättä nauruun.
"'Te olette minun lohdutukseni, neitsy Brigitta,' sanoi hän ja taputteli minua ystävällisesti, 'Jumala suokoon, että te muuttaisitte meille ja panisitte taloa vähän kuntoon ja minua hiukan opettaisitte.' Mutta minä pudistelin päätäni ja pormestari uhkasi sormellaan.
"'Ei saa houkutella toiselta hänen palveliaansa, Anna, muista että olet lakipiirissä.'