"Kaikki joutohetkeni vietin Holmin matamin luona; se oli ikäänkuin kotini. Hänen poikansa oli äskettäin palannut matkoiltaan ja oli ottanut arennille kaupungin ulkopuolella olevan höyrymyllyn. Mutta enhän ole puhunutkaan Niilosta ennen?… Kun olimme lapset, olimme hyvin vähän olleet toistemme seurassa, vaikka hän aina oli hyvä minulle; muulla lailla hän ei voinutkaan, sillä se kuului hänen luonteesensa. Hän oli oikein kaunis nuorukainen, neiti, korkea ja solakka vartaloltaan, ja hänen kasvonsa olivat niin iloiset ja vilkkaat; moisia silmiä en ole koskaan nähnyt, niin kauniit ja hyvät, ja taitava hän oli, hyvillä pohjatiedoilla säätynsä mukaan. Voi olla että äiti hänestä ylpeili ja halukkaasti puhui pojastaan; ihmiset nauroivat sitä, mutta minä häntä mielellään kuuntelin. Iltasin teen juotua sain tavallisesti olla omissa oloissani, kun meillä ei ollut vieraita; minä otin silloin työtä mukaani ja menin Holmin matamin luo ja olin aina sydämellisesti tervetullut. Niilo luki ääneen äitilleen ja minulle; luulenpa että sinä talvena luimme läpi kaikki Ingemann'in romaanit. Kun kevät tuli, teimme usein pienen kävelymatkan; Holmin matami ja minä menimme yhdessä ja sitte Niilo riensi seuraamme myllyltä, josta hän meitä tähysteli. Noita kävelymatkoja en milloinkaan unohda vaikka eläisin tuhannen vuotta; sellaista kesää ei sittemmin myöskään ole ollut. Me astuimme tavallisesti polkua aitausten tuolla puolen viidakkoon ja sen kautta ulos rantavieruun, jossa seisoi vanha tammi. Vesi oli joka ilta erilainen, mutta kaunis katsella ja mieltä virkistävä. Kun käännyimme takaisin, alkoi hämytä, ja rauha vallitsi pelloilla ja niityillä, niin että vaikenimme tahi puhelimme hiljaa, ettemme häiritsisi. Holmin matamilla oli sukankudin mukanaan ja astukseli hyvin hiljaa, niin että Niilo ja minä ennätimme edelle ja saimme seisahtua häntä odottamaan. — Mutta puhunkohan liian laveasti, neiti? — Sen huomaan kyllä itsekin.
"Ne olivat iloisia päiviä, ja minä niitä nautin täysin määrin, ajattelematta mikä se olikaan, joka minut niin onnelliseksi teki.
"Juuri niihin aikoihin saapui kirje rouvan kälyltä, että he armahtaisivat häntä ja luopuisivat minut hänelle. Miehen isä, joka myös oli meidän rouvan isä, oli hyvin heikko ja taloudenhoitajattaren terveys oli myös huono. 'Neitsy Brigitta tulee kyllä, jos vaan sinä siihen myönnyt,' sanottiin kirjeen lopussa; mutta neitsy Brigittaa ei haluttanut ensinkään muuttaa kaupungista, ja jäi sinne missä hän oli. Rouva oli siitä hyvin mielissään; hän ei juuri tahtonut kieltää minua lähtemästä, mutta tahtoi kernaasti minut pitää.
"Olette tai jo arvanneet, neiti, että minä pidin Niilosta. Tämä oli niin vähitellen tapahtunut, tietämättäni, ja sen vuoksi en myöskään ollut voinut noiden tunteiden heräämistä vastustella, niinkuin olisi pitänyt, sillä olihan luonnotonta, että sellainen mies loisi katseensa minuun raukkaan.
"Kerran kun tein pilkkaa rumuudestani, sanoi hän: 'Sinulla on omat kasvosi, Brigitta, ja kun kerran niihin mielistyy, niin ovat ne kauniit.'
"Näin hän puhui sydämensä hyvyydestä, mutta minä panin siihen syvemmän merkityksen, ja se minua suuresti ilahutti.
"Hänen äitinsä viittasi nyt puheissaan myöskin siihen, kuinka vähäarvoista kauneus on, ja mikä siunaus talossa on kahdesta kelvollisesta, ahkerasta kädestä. Minä saatoin hyvin huomata hänen toivovan meidän yhdistymistämme.
"Ja nyt alkoi Niilo puhella kanssani tulevaisuutensa toiveista. Tämä tapahtui tavallisesti kävelyillämme, kun olimme ennättäneet niin kauvas edelle, ettei äiti voinut meitä kuulla. Niin ja niin paljo hän ansaitsi, niin ja niin paljo hänellä oli säästöpankissa, niin ja niin paljo vaati vanha mylläri muuttaakseen pois ja jättääkseen kaikki hänelle.
"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyytyväisenä minua silmiin; ja vaikka hänen silmänsä osoittivat vaan tyytyväisyyttä ja ystävyyttä, eikä rakkautta, niin rakensin kuitenkin ilmalinnoja, minkä ennätin.
"Eräänä iltana, oli jo syyspuoli, tapasi hän minut portin edessä; hän käänsi heti takaisin ja seurasi minua sisään. 'Kas vaan,' sanoi äiti, 'ennen oli Niilolla aina niin kauhea kiire; mutta nytpä luulen hänellä jo olevan aikaa viipyäkin.'