"Minä tahdoin kääntyä pois, mutta Niilo räpytti minulle silmiään; hän teki sen suoraan ja luottavasti, mutta minä selitin sen minun tavallani.
"Miten ilta kului, sitä en tiedä; taivas oli tähtikirkas ja ilma oli niin suloinen ja tyyni, kun tulimme ulos. Niilo seurasi minua tavallisuuden mukaan kotiin.
"'Kuules, Brigitta, minä tahtoisin sinulle sanoa jotakin…' hän vaikeni; Jumalani kuinka sydämeni sykki.
"'Minä olen jo kauvan aikonut puhua sinulle siitä,' alkoi hän taas, 'mutta nyt täytyy siitä mielestäni tulla täys tosi. Minä … minä pidän eräästä; äiti vanhus luulee olevansa niin viisas, hän luulee sen sinuksi, niin, se on kuitenkin hyvä, että sinä olet järkevämpi.'
"Syvään, hyvin syvään vajosin näitä sanoja kuullessani, aina onnen huipulta saakka, sillä siellä olin viimeisinä hetkinä seissyt. Päätäni pyörrytti, mutta vaikka olinkin liikutuksen vallassa ja hämilläni, oli se ajatus kuitenkin mielessäni, ettei hän saisi huomata, ei aavistaa, mitä sielussani liikkui.
"'Brigitta,' hän tarttui käteeni, 'luulen sinun tietävän ketä tarkoitan;
Toivon saavani sinun suostumuksesi.'
"'Niin, niin, tietysti.' En tietänyt itsekään mitä sanoin.
"'Mutta hän ehkä mielestäsi on vielä liian nuori?'
"'Ei, ei, miksikä niin?' En vähääkään aavistanut ketä hän tarkoitti.
"'Kiitoksia, kiitoksia, sinä teet minun niin onnelliseksi. Herran avulla olen oleva hänelle hyvä, uskollinen mies koko elämäni ajan. Kas, nyt olemme jo pormestarin talon luona! kävele vielä vähän aikaa kanssani, Brigitta, tunnen erinomaisen halun saada puhella kanssasi.'