"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."
Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."
"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."
Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.
"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä, puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. — Nyt teidän todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan eteen."
Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille, joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.
"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".
"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."
"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."
"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa, nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."