Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.
"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja sen ääressä teidän täytyy istua."
Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat kyselleet, mikä minua vaivasi.
"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se olisi todellakin pettymys".
Amalia katsoi ulos akkunasta: "Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!"
Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin. Se avautui ja — pettivätkö silmäni? — oma professorinihan sieltä tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.
Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti, pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka kyllä oli minua puolustava.
"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.
"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. — Niin, hänellä on aina ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset." Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut mitään, mutta punastui korvia myöten.
Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni kainaloonsa ja huudahti: