Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi. Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."
Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä "aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen, liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta eikä heidän aikeistaan.
Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen, eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.
"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai jossain muualla, en enää muista missä."
Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista, mutta turhaan.
"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."
Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen utukuva vain?
"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.
"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"
"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve, ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."