"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin? Onko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää teille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja terveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta tuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että kuulun sukuun."
Hän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys oli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.
"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä kuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä raitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte viimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan vaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo."
Hän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani alle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa Rungstediin ja takaisin. "Aja alussa hiljaa", sanoi hän.
Palvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä mentiin. Kaikki oli kuin unta.
Raitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua oikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste häikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut. Asunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui melkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.
"Huomenna uudistatte retken", sanoi salaneuvoksetar takaisin palatessani. "Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini tänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa pitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään ja levätä kunnollisesti."
Parin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko joukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa harmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja hyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki väsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.
Hän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia ostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.
Vaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti ja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin käsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen vuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea muuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.