Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan vastustaa.
Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin ennenkin, milloin en ollut läsnä.
Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi. Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!
"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois", sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. — Uskokaa pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän, että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. — Mutta mitä minä tässä juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi. — Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa pysyä levollisempana."
"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.
Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle. Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin käärittynä morsiamelle.
Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että iloitsin siitä.
Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.
Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.
"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. — Eivätkö äitinne ja sisarenne enää elä?"
"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."