"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi", arveli Gustav.
"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi kun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki hyvässä rauhassa kotilieden ääressä."
"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?"
"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain kertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen ilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein parhaimmalla tavalla."
Hymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys! Päämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää, ajattelin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon, ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.
"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne. Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."
"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."
"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta, pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."