Tullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni kysyen:
"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?"
Minusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.
"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen."
"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena", vastasi hän jörösti.
Näin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset napinläpeen.
Myöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He näyttivät sangen vakavilta.
"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on sanottava", virkkoi hän.
Jäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.
"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka se, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin everstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän lähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että irtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät he tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään, että teidän täytyy siihen mukautua."