Mikä ilo siinä syntyi! Kaikki me häntä syleilimme. Mette aivan raivostui ihastuksesta.
"Antakaa minun nähdä lapsi."
Minna ojensi hänelle äidillisellä ylpeydellä pienokaisen, joka oli nukahtanut isoäidin helmaan. Professori katseli häntä vakavan näköisenä, mutta kun Harald heräsi ja avasi suuret, hymyilevät sinisilmänsä, nosti professori hänet korkealle ilmaan ja huudahti: "Tämä poika on varmaan kevyesti kulkeva elämänsä läpi."
"Muistatteko, rouva Staal, kuinka isoäidin oli tapana torua sen vuoksi, että ilta aina minut yllätti? Samaten on myöskin elämäni illan laita. Huomasin äskettäin, että nyt olen vanha mies, seitsemänkymmentä seitsemän vuotias, ja rupesin pelkäämään, etten enää saisi teitä nähdä. Tuntui siltä kuin sydämmeni kaipaisi lämpöä, ja sitä tiesin löytäväni täällä, ja nyt aijon asettua tänne lepoon pitemmäksi aikaa."
Siinä hän istui juhlapöydän ääressä, tuo kaunis valkohapsinen vanhus, ja katseli meitä niin hellin katsein, siinä hän seisoi joulupuun vieressä Harald käsivarrellaan ja oli itse kuin lapsi.
Tänään on uudenvuodenpäivä 1863. Kuule, kuinka kauniisti kellot kutsuvat kirkkoon. Aurinko paistaa niin kirkkaasti tänne sisään, mieleni on niin rauhallinen, olen täysin onnellinen. Ystäväni, — eivät läheisimpäni, vaan muut hyvät ystävät kyllä puhuvat minulle itsenäisestä onnesta, jostakin omasta, antavatpa sille määrätyn muodon ja nimenkin, mutta minä en muutosta kaipaa. Koko sielustani rakastan ympäristöäni, ja he rakastavat minua, kaipaisivat minua. Oi Jumala, anna tämän kestää! Mutta ellei se voi tapahtua, en kuitenkaan pelkää. Se Herra, joka lahjoitti köyhälle, hylätylle lapselle onnellisen kodin, se Herra, joka piti hänet ja hänen rakkaansa huomassaan murheen päivinä ja yhdisti heidät, se Herra ei koskaan häntä hylkää. En kysy mitä uusi vuosi helmassaan kantaa, sillä tiedän, että Jumala minut johdattaa perille tavalla, jonka minulle parhaaksi näkee, tulkoonpa sitten surua tai iloa.
Ei rakas Isä, tiedän sen,
Suruihin sorra lastaan;
Myös johto teille murheiden
On armo ainoastaan.
Mun vaikka merten kuohuihin
Kätensä voima heittäis,
Niin Herran Henki sielläkin
Mun rauhan siivin peittäis.
End of Project Gutenberg's Nuoren tytön elämäntarina, by Cornelia Lewetzow