"Nyt meidän täytyy matkustaa kotiin", sanoi hän oltuaan meillä kaksi viikkoa, "täällä on ollut kaikin puolin hyvä, mutta en enää voi laiskotella tällä tavalla".
Onnellinen Frederik on ollut täällä kahdesti nuoren, ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Hän on yhtä leikkisä ja vallaton kuin ennenkin, mutta ei läheskään niin pilkallinen, ja jos hän milloin yrittääkin, saa yksi ainoa rukoileva katse Maijan suurista, lempeistä silmistä hänet vaikenemaan.
Tohtori Stub on kuollut. Sanomattomaksi hämmästyksekseni on hän testamentannut minulle viisituhatta riksiä. Muuan nuori lääketieteen ylioppilas, ja vanha kakkujenmyyjätär, joka harjoitti kauppaansa tohtorin portin suussa, saivat kumpikin samankokoisen rahasumman. Muun osan omaisuuttaan lahjoitti hän sairashuoneille. Tämä hänen hyvyytensä teki minuun omituisen vaikutuksen; en tiedä itsekään, tuntuiko se miellyttävältä vaiko epämiellyttävältä. Kuinka usein olinkaan katsellut hänen tyyniä kasvojaan, toivoen saavani nähdä ystävällisen katseen hänen silmistään, mutta turhaan.
Toisena kesänä lisääntyi perheemme uudella jäsenellä, kauniilla pienellä pojalla, jolla on isänsä otsa ja äitinsä ja äidinisänsä silmät. Kaunista on nähdä hänen istuvan nuoren äitinsä käsivarrella ja taputtavan isänsä poskia pienillä pyöreillä kätösillään. Kaunista myös on nähdä isoäidin hypyttelevän häntä polvellaan.
"Eikö ole merkillistä etten voi tuntea olevani vanha", sanoo hän hymyillen, "olenhan jo kuitenkin isoäiti ja näin aamulla paljon harmaita hiuksia päässäni".
Mette rakastaa pikku Haraldia melkein jumaloiden. Hän joutuu aivan pois suunniltaan, kun joku uskaltaa jotakin Haraldilta kieltää. Puutarha kaikkine kukkasineen, joita me muut ainoastaan Meten erityisellä luvalla saamme poimia, on hänen käytettävänään. Mette sitoo tuoreista provanssiruusuista paksuja seppeleitä, jotka hän kietoo lapsen pienten vaunujen ympärille, työntäessään häntä puutarhassa. Kihlakunnanvouti on laatinut Meten testamentin. Koko hänen omaisuutensa — ja Meten mielestä se on melkoinen — saa Harald periä. Ja Mette ottaa esille sukanjalkansa ja ravistaa ylpeillen niiden kiiltävän sisällön lapsen jalkojen eteen, joka sitä viattomin silmin katselee.
Joka aamu ennen teenjuontia istuu pikku Harald Marie tädin käsivarrella — hän pitää jokseenkin paljon Marie-tädistä — ja murentaa suuren leipäpalasen linnuille.
Viime jouluaattona istuessamme paraikaa odottamassa, että Minna avaisi oven saliin, rupesi Vahti kovasti haukkumaan. Samassa kuului postitorven toitotus, ja avonaiset vaunut ajoivat pihaan.
Tuokion kuluttua astui rakas professori Langemme, jonka luulimme olevan hyvissä turvissa lämpimässä Italiassa, valkoisena kuin lumiukko ovesta sisään.
"Tulen kai hyvissä ajoin", huudahti hän. "Eihän joulupuu vielä ole sytytetty?"