"Aamuisin emme saa retiisejä", sanoi Minna, "sillä muuten ne liian pian loppuisivat".
Äiti — kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi — vei minut taulun luo.
"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt autuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin. Hän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni, siitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen sydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee; hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa."
"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?"
"En."
"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä, näin, ja nyt saat nähdä."
Kastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa. Sen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen käytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja. Yhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta. Minnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty retiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta aikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen puhtaaksi ja antoi minulle.
"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on myöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää jälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin paljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän niille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. — Tuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija. Osaatko sinä puhua sormilla?"
Puhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä vähemmin itse sitä tehdä.
"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen helposti oppia. Katsoppa, tämä on A."