"Mitä on A?"
"Etkö osaa kirjaimia?"
"En."
"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne."
Häpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette lähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa eriskummallisella tavalla.
Hän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä samettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja liikkeensä erinomaisen ketterät.
Taikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan jos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten hän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni teki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin ryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä puhdistamaan.
"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka hän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun oikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin."
Akkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea tukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat tyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi, jotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat niitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.
"Minna", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, "tahdotko tulla katsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi".