Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusi uunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnolla syttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassa jupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen ja läksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minulla olisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha, avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minä tunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristen painauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.
Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellä tuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunan ääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syvä kaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippui linnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassa kanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänen vaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua, mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä, punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintu kuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.
Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiin nyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivat epäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu, eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelle seuraksi.
Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssani puheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.
Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien ja vaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljon itseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Ei hän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia, niitä vain hän rakasti.
"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkin vilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi, usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."
"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaan ajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväilty kuten räätälinsällin pientä poikaa.
Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaan hän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneni nojaan.
Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatusta etsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.
Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noiden vieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minä ketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minusta välittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, oma päämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun oli pakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikä mikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisen silkkihametta ja pyysin: "antakaa yksi killinki", mutta en saanut mitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolen pilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni ja lohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.