Omituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkä uppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsin ainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansa vahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkää iloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta ja tuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaan minulle oltu suotu.
Kun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut, vaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minusta tuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisi minua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpi eksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minua tervehti, olivat: "parempi ettet koskaan olisi syntynyt", tai kuten hän vaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: "hyvä olisi, jos jo olisit kuollut".
"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?"
"Minnekö joutunut", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, "silloin olisi sinulle onneksi kaikki lopussa".
Huomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista. Joskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistä ylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkut minulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niin kovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin — ei kukaan minua rakastanut — ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyi yksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanut rakkautta.
Usein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimmin seisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipä houkuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta se maistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipää lahjaksi.
Kun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenä vanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteen virkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleet varsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimon sylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen, mutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainio näki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan auki ja heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, että heräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinen vastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin aina ennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinani hyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, ja rangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olin kun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.
Nuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesin tuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä. Kerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisi ne kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, että jos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se oli hirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiin arveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuo tavallinen: "Minä lyön sinut murskaksi."
Toinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamulla vuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäni ei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, ja kuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto, pieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että se koskaan enää uudistuisi.
Selvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseen taloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa. Kesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko, arkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasi lihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.