Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä, ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.
Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi ajeluretki.
"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."
Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.
Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä, kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin, pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.
Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä. Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien valossa.
"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa. Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe. "Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan, Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.
"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa jäädä kotiin äidin turviin".
Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata, rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.
Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina. Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.